Tämän blogisarjan ensimmäisessä osassa käsittelimme 1940–1960-lukujen tyypillisiä riskirakenteita. Tässä artikkelissa puolestaan keskitymme erityisesti valesokkeliin sekä muihin 1970–1980-lukujen kosteudenhallinnan haasteisiin.

Rakentamisen tekniikat ja materiaalit muuttuivat nopeasti 1970- ja 1980-luvuilla, kun uudet ratkaisut yleistyivät ja rakentamisen vauhti kiihtyi. Kaikki tuon ajan innovaatiot eivät kuitenkaan kestäneet aikaa, ja osa niistä on myöhemmin osoittautunut riskialttiiksi. Tässä osassa tarkastelemme 1970–1980-lukujen tyypillisiä riskirakenteita, kuten valesokkeli, ja sitä, millaisia ongelmia ne voivat aiheuttaa nykypäivänä.

1970-luku

70-luvulla yleistyi niin sanottu valesokkelirakenne, jossa ulkoseinän alaosa jää osittain maanpinnan alapuolelle. Tämä rakenne on erityisen altis kosteudelle, sillä seinärakenteet ovat lähellä kosteaa maata ilman riittävää suojaa. Talot rakennettiin usein tasaisille ja matalille tonteille, joissa pintavesien hallintaan ei kiinnitetty riittävästi huomiota. 

Sokkelista puuttui usein kosteuseristys, ja täyttömaana käytettiin tavallista hiekkaa, tai muuta huokoista maa-aainesta, joka kerää ja johtaa kosteutta tehokkaasti. Tämä saattoi kuitenkin myös tukkia mahdolliset salaojaputket. Vaikka salaojat alkoivat yleistyä, ne olivat usein ohuita ja yksikerroksisia, eikä tarkastuskaivoja yleensä asennettu laisinkaan. Ilman tarkastuskaivoja salaojien kuntoa ei voida seurata tai huoltaa kunnolla. Lisäksi istutuksia tehtiin usein suoraan sokkelin viereen, mikä sitoo kosteutta ja lisää rakenteiden kosteusrasitusta entisestään.

Miksi valesokkeli on yksi tunnetuimmista riskirakenteista?

1970-luvulla yleistynyt valesokkeli on yksi Suomen tunnetuimmista riskirakenteista. Rakenteessa ulkoseinän puurakenteinen alaosa jää lähelle maanpintaa tai joissain tapauksissa jopa sen alapuolelle, jolloin kosteus pääsee helposti vaikuttamaan rakenteisiin. Ongelmana on, että vaurioiden syntyminen on usein hidasta ja huomaamatonta. Rakenteet voivat näyttää ulospäin erittäin hyväkuntoisilta, vaikka seinän alaosassa olisi jo pitkälle edennyt kosteusvaurio.

Valesokkeli ei automaattisesti tarkoita, että rakennuksessa olisi ongelmia. Riski kasvaa kuitenkin merkittävästi silloin, kun salaojat eivät toimi, sadevedet ohjautuvat väärin tai maanpinnan kallistukset johtavat vettä rakennuksen perustuksia kohti. Tämän vuoksi valesokkelitalojen kosteudenhallinta kannattaa tarkistaa säännöllisesti asiantuntijan avustuksella.

1980-luku

80-luvulla valesokkelia käytettiin edelleen jonkin verran, vaikkakaan ei niin usein kuin 1970-luvulla. Tyypillinen ongelma tältä ajalta on sadevesien ja salaojavesien johtaminen samaan putkistoon. Yleinen käsitys on, että järjestelmät voit yhdistää tällä tavalla, mutta todellisuudessa se kuormittaa salaojajärjestelmää turhaan. Tämä lisää salaojien kuormitusta ja nostaa kosteutta sokkelia vasten. Sadevedet kuljettavat mukanaan lehtiä, hiekkaa ja muuta roskaa, jotka voivat tukkia putkiston. 

Tarkastuskaivot saattoivat olla pohjattomia, jolloin maa-ainesta pääsi suoraan putkistoon. Täyttömaana käytettiin edelleen paljon hiekkaa, ja sadevesien ohjaus rakennuksesta poispäin oli usein puutteellista. Sokkelin kosteuseristyksenä saatettiin käyttää styroksia, joka imee vettä ja menettää eristävät ominaisuutensa kastuessaan, jolloin siitä tuli hyödytön materiaali rakennuksen kannalta.

Salaojien merkitys korostuu 1970–1980-lukujen taloissa

Monissa 1970- ja 1980-luvuilla rakennetuissa taloissa salaojajärjestelmä on alkuperäinen. Vaikka järjestelmä olisi ollut valmistuessaan toimiva, se ei välttämättä enää vastaa nykyisiä vaatimuksia saatikka toimi kuten sen rakentamisvuonna. Putkistoon on voinut kertyä maa-ainesta, liitokset ovat voineet painua ja tarkastusmahdollisuuksien puuttuminen vaikeuttaa järjestelmän kunnon arviointia.

Toimivat salaojat ovat erityisen tärkeitä silloin, kun rakennuksessa on valesokkelirakenne. Kun maaperän kosteus saadaan johdettua tehokkaasti pois perustusten läheisyydestä, myös rakenteisiin kohdistuva kosteusrasitus pienenee merkittävästi. Samalla vähenee riski siitä, että kosteus siirtyy seinärakenteisiin ja aiheuttaa laajempia vaurioita.

Salaojaremontin yhteydessä tarkastellaan lähes poikkeuksetta aina myös sadevesijärjestelmän toimivuutta. Jos sade- ja salaojavedet kulkevat samassa putkistossa, järjestelmä kannattaa yleensä erottaa nykyisten suositusten mukaiseksi. Näin vältetään putkiston tarpeeton kuormittuminen rankkasateiden aikana.

Kaikki 1970- ja 1980-lukujen talot eivät ole riskikohteita

Vaikka valesokkeli ja puutteellinen salaojitus tunnetaan hyvin riskirakenteina, ei jokainen kyseisellä vuosikymmenellä rakennettu talo kärsi kosteusongelmista. Moniin rakennuksiin on vuosien varrella tehty salaojaremontti, uusittu sadevesijärjestelmä tai korjattu maanpintojen kallistukset vastaamaan nykyisiä vaatimuksia.

Ratkaisevaa on rakennuksen kokonaisuus. Toimiva salaojajärjestelmä, oikein toteutettu sadevesien ohjaus ja säännöllinen kunnossapito voivat ehkäistä tehokkaasti kosteusvaurioiden syntymistä myös riskirakenteisissa taloissa.

Ennen suuria korjauspäätöksiä kannattaa aina selvittää rakennuksen todellinen kunto tutkimusten avulla. Näin mahdolliset korjaukset voidaan kohdistaa juuri oikeisiin rakenteisiin, eikä tarpeettomia remontteja tarvitse tehdä. Jos et ole varma salaojiesi kunnosta, autamme mielellämme sen arvioinnisa.

Sarjan kolmannessa osassa siirrymme tarkastelemaan 1990-luvulta nykypäivään asti käytettyjä rakenneratkaisuja sekä sitä, miten rakentamisen määräykset ovat kehittyneet kosteudenhallinnan näkökulmasta.