Tässä salaojituksen riskirakenteita käsittelevässä blogisarjan viimeisessä osassa tarkastelemme riskirakenteita 1990-luvulta 2000-luvulle. Sarjan ensimmäisessä osassa kävimme läpi 1940-1960-lukujen riskirakenteet, kun taas toisessa osassa käsittelimme 1970-1980-luvut. Vaikka rakentamisen tekniikat ja materiaalit ovat kehittyneet vuosien aikana merkittävästi, ei salaojitus ongelmilta ole täysin vältytty. Aikaisempien vuosikymmenten rakenteellisten puutteiden sijaan riskit liittyvät usein toteutustapaan, huollon laiminlyöntiin tai siihen, ettei järjestelmää ole suunniteltu toimimaan kokonaisuutena.

1990-luku

1990-luvulla sadevesien ohjaamisessa käytettiin toisinaan imeyttäviä salaojaputkia, jolloin vedet päästettiin imeytymään suoraan maaperään rakennuksen läheisyydessä. Imeyttävässä salaojaputkessa on reikiä, joiden tarkoituksena on johtaa sade-jaa hulevedet ympäröivään maaperään, sen sijaan, että ne johdettaisiin hulevesiviemäriin tai avo-ojaan. Tämänkaltaisten putkien käyttö salaojissa lisäsi perustusten kosteuskuormaa.

Joissain tapauksissa salaojitus saattoi edelleen puuttua kokonaan, tai putket oli asennettu liian korkealle suhteessa perustuksiin. Täyttöjä ei aina tehty kapillaarikatkaisevalla sepelillä, ja joissain kohteissa käytettiin edelleen peltosalaojaputkia, jotka eivät sovellu rakennusten perustusten kuivattamiseen.

Näiden ongelmien lisäksi, tarkastuskaivot saattoivat puuttua kokonaan tai olla piilossa maan alla, mikä estää salaojien huollon. Patolevyn yläreuna jäi usein maanpinnan alapuolelle ilman suojaavaa listaa, jolloin maa-aines tukki patolevyn tuuletusraon. Lisäksi patolevyä ei aina ulotettu anturan alapintaan asti, jolloin se ei suojaa koko perustusrakennetta.

2000-luku

2000-luvulla materiaalit ja ratkaisut ovat pääosin teknisesti laadukkaita, mutta ongelmat johtuvat usein toteutusvirheistä ja huolimattomuudesta. Patolevyn yläreuna saattaa edelleen jäädä maan alle ilman suojaavaa listaa, mikä tukkii tuuletusraon. Myös patolevyn ulottaminen anturan alapintaan asti on voinut jäädä tekemättä.

Salaojien huolto- ja tarkastus mahdollisuuksiin ei aina ole panostettu riittävästi, mikä vaikeuttaa järjestelmän toiminnan varmistamista pitkällä aikavälillä. Lisäksi sadevesiä ei kaikissa kohteissa ole johdettu tarpeeksi kauas rakennuksesta, jolloin ne pääsevät kuormittamaan perustuksia ja salaojitusta tarpeettomasti.

Vaikka uudemmissa rakennuksissa salaojitusratkaisut ovat lähtökohtaisesti parempia kuin aiempina vuosikymmeninä, voivat pienetkin toteutusvirheet heikentää järjestelmän toimintaa merkittävästi. Salaojituksen toimivuus ei perustu pelkästään oikeisiin materiaaleihin, vaan myös huolelliseen suunnitteluun, oikeaan asennukseen sekä mahdollisuuteen tarkastaa ja huoltaa järjestelmää vuosien varrella. Kun nämä asiat huomioidaan, voidaan vähentää kosteusriskejä ja varmistaa rakennuksen perustusten pitkäikäisyys.

Salaojituksen toimivuus ei riipu pelkästään käytetyistä materiaaleista, vaan ennen kaikkea siitä, että koko järjestelmä toimii suunnitellulla tavalla. Yksittäinenkin puute, kuten väärä asennuskorkeus, puutteellinen vedenohjaus tai huollon mahdottomuus, voi heikentää järjestelmän tehokkuutta merkittävästi. Tämän vuoksi salaojien kuntoa tulisi seurata säännöllisesti myös suhteellisen uusissa rakennuksissa.

Monet 1990- ja 200-luvuilla rakennetut kohteet ovat nykyisin iässä, jossa alkuperäiset salaojajärjestelmät ovat olleet käytössä jo vuosikymmeniä. Vaikka järjestelmät olisivat alun perin toteutettu oikein, voivat maa-aineksen liikkeet, puiden juuret, putkiin kertynyt sakka sekä niiden puutteellinen huolto heikentää niiden toimintaa ajan myötä. Tämän vuoksi tarkastuskaivojen olemassaolo ja niiden säännöllinen tarkastaminen ovat tärkeä osa kiinteistön kunnossapitoa.

Käytännössä salaojituksen ongelmat näkyvät usein rakennuksen ympäristössä jo ennen varsinaisia kosteusvaurioita. Maanpinnan painaumat, rakennuksen vierustalle jäävät lätäköt, kellaritilojen tunkkainen haju tai seinärakenteiden kosteusjäljet voivat kertoa siitä, ettei kuivatusjärjestelmä toimi suunnitellusti. Mitä aikaisemmin ongelmiin puututaan, sitä pienemmillä korjaustoimenpiteillä niistä yleensä selvitään.

Erityistä huomiota tulisi kiinnittää myös sadevesien hallintaan. Toimivakaan salaojitus ei kykene korvaamaan puutteellista sadevesijärjestelmää. Jos kattovedet johdetaan liian lähelle rakennusta tai pintavedet valuvat kohti perustuksia, kasvaa maaperän kosteuskuorma merkittävästi. Tällöin salaojitus joutuu jatkuvasti käsittelemään suurempia vesimääriä kuin mihin se on suunniteltu.

Nykyaikaisessa rakentamisessa korostuu kokonaisvaltainen kosteudenhallinta. Toimiva ratkaisu muodostuu usean eri rakenneosan yhteistyöstä: oikein asennetuista salaojista, toimivasta sadevesiviemäröinnistä, kapillaarikatkaisevista rakennekerroksista, asianmukaisesti asennetusta patolevystä sekä oikein muotoilluista pintakallistuksista. Jos jokin näistä osa-alueista puuttuu tai on toteutettu puutteellisesti, voi koko järjestelmän toiminta heikentyä.

Nykyaikaisessa rakentamisessa korostuu kokonaisvaltainen kosteudenhallinta. Toimiva ratkaisu muodostuu usean eri rakenneosan yhteistyöstä: oikein asennetuista salaojista, toimivasta sadevesiviemäröinnistä, kapillaarikatkaisevista rakennekerroksista, asianmukaisesti asennetusta patolevystä sekä oikein muotoilluista pintakallistuksista. Jos jokin näistä osa-alueista puuttuu tai on toteutettu puutteellisesti, voi koko järjestelmän toiminta heikentyä.

Yhteenvetona voidaan todeta, että 1990- ja 2000-lukujen salaojitusten suurimmat riskit eivät yleensä liity materiaalien laatuun vaan suunnittelun, toteutuksen ja ylläpidon puutteisiin. Vaikka rakennukset ovat teknisesti huomattavasti kehittyneempiä kuin aiempien vuosikymmenten kohteet, voivat pienetkin virheet johtaa pitkäaikaisiin kosteusongelmiin. Säännöllinen tarkastaminen, ennakoiva huolto ja kokonaisvaltainen kosteudenhallinta ovat edelleen parhaat keinot varmistaa rakennuksen perustusten pitkäaikainen toimivuus.