Rakennusten perustukset ja kosteudenhallinta ovat kehittyneet merkittävästi vuosikymmenten aikana. Monissa taloissa on niiden rakennusajalle tyypillisiä rakenteellisia ratkaisuja, jotka lisäävät kosteusvaurioiden riskiä. Tässä osassa tarkastelemme 1940-1960-lukujen tyypillisiä riskirakenteita ja sitä, millaisia ongelmia ne voivat aiheuttaa. Vanhan talon salaojat voivat aiheuttaa ongelmia, joita ei huomaa ennen kuin ne ovat ehtineet jo vakaviksi.

1940-1950-luku

40-50-luvuilla rakennetuissa taloissa kellaritiloja on usein lämmöneristetty sisäpuolelta jälkikäteen. Kondensio kosteus tiivistyy väärään kohtaan, jolloin lämpimän sisäilman kosteus tiivistyy rakenteiden sisälle ja aiheuttaa piileviä kosteus- ja homevaurioita. Lisäksi kellarin lattiaa on monissa kohteissa saatettu laskea huonekorkeuden lisäämiseksi, jolloin salaojat jäävät liian ylös suhteessa lattiaan eivätkä enää pysty poistamaan maaperän kosteutta tehokkaasti. 

Salaojaputket ovat tältä ajalta usein joko kokonaan puuttuvia tai savitiilestä valmistettuja putken pätkiä. Maan liikeet ovat voineet siirtää ja rikkoa näitä putkia, jolloin ne eivät enää toimi. Rakennusten ympärillä käytetty maa-aines on usein savea tai hiekkaa, jotka sitovat kosteutta ja lisäävät perustusten kosteusrasitusta. Rossipohjaisissa taloissa tuuletusaukkoja on saattettu tukkia lämmönhukan vähentämiseksi, mikä heikentää alapohjan ilmanvaihtoa ja lisää kosteusvaurioriskiä. 

Miten riskirakenteet tunnistaa?

Vanhan talon riskirakenteet eivät aina näy ulospäin. Rakennus voi vaikuttaa hyväkuntoiselta, vaikka perustusten ympärillä oleva salaojajärjestelmä olisi jo menettänyt toimintakykynsä vuosikymmeniä sitten. Siksi pelkkä silmämääräinen tarkistus ei riitä arvioimaan salaojien kuntoa.

Ensimmäisiä merkkejä ongelmista voivat olla kellarin maakellarimainen haju, seinien kosteusjäljet, maalin hilseily tai lattian ja seinän rajaan ilmestyvät tummat kohdat. Myös jatkuvasti kostea sokkeli, sammaloituminen tai pihan painuminen rakennuksen ympärillä voivat kertoa siitä, ettei vesi poistu perustusten läheisyydestä suunnitellulla tavalla.

Erityisesti vanhan talon salaojat kannattaa tarkastuttaa, jos rakennuksen historiasta ei ole tietoa tai salaojaremonttia ei ole koskaan tehty. Salaojakuvaus ja tarkastus antavat huomattavasti tarkemman käsityksen järjestelmän kunnosta kuin pelkkä ulkoinen tarkastelu.

Miksi vanhojen talojen salaojat eivät enää toimi?

Vaikka vanhan talon salaojat olisi aikanaan rakennettu oikein, niiden käyttöikä ei ole rajaton. Vanhoissa rakennuksissa käytetyt materiaalit eroavat merkittävästi nykyisistä ratkaisuista, eikä niiden kestävyys vastaa tämän päivän vaatimuksia.

Esimerkiksi savitiilestä valmistetut salaojaputket voivat vuosikymmenten aikana siirtyä paikoiltaan maan painumisen seurauksena. Putkien liitokset eivät ole tiiviitä, jolloin maa-aines pääsee putkistoon ja tukkii veden kulkureitin vähitellen. Lopulta järjestelmä ei enää johda vettä pois rakennuksen perustuksista.

Myös pintarakenteiden muutokset vaikuttavat tilanteeseen. Pihoja on saatettu korottaa useita kertoja uusien laatoitusten, istutusten tai täyttömaiden yhteydessä. Tällöin maanpinnan kallistukset voivat muuttua huomaamatta niin, että sade- ja sulamisvedet alkavat valua kohti rakennusta eikä siitä poispäin.

1960-luku

60-luvulla lattiavalut tehtiin usein maanpinnan tasolle tai jopa sen alapuolelle suoraan hiekan päälle ilman kapillaarikatkoa. Kapillaarikatko, yleensä sepeli- tai sorakerros, estää kosteuden nousemisen maasta rakenteisiin. Sen puuttuminen alistaa betonilaatan jatkuvalle kosteudelle. Lämmöneristeet ja runkorakenteet on monesti asennettu suoraan betonin päälle ilman erillistä kosteuseristystä, mikä lisää rakenteiden vaurioitumisriskiä. 

Talon ympärillä maanpinnan kallistukset ovat usein puutteellisia, jolloin pintavedet valuvat kohti sokkelia. Matala sokkeli pahentaa tilannetta. Tiiliverhoilluissa taloissa tuuletusraot saattavat puuttua alimmista tiiliriveistä, jolloin maaperän kosteus ei pääse poistumaan vaan nousee rakenteita pitkin ylöspäin. Salaojitus on tältä ajalta usein puutteellinen tai kokonaan puuttuva, eikä vaakasuuntaisia routaeristyksiä yleensä käytetty, minkä vuoksi routa on voinut päästä jäädyttämään maata myös talon alta ja vaurioittamaan perustuksia. 

Kaikki vanhat talot eivät tarvitse salaojaremonttia

On hyvä muistaa, ettei rakennusvuosi yksin ratkaise sitä, tarvitseeko kiinteistö salaojaremonttia. Osa vanhoista taloista on säilynyt erinomaisessa kunnossa vuosikymmeniä, kun taas toisissa ongelmia ilmenee jo paljon aikaisemmin.

Ratkaisevia tekijöitä ovat esimerkiksi maaperä, tontin korkeuserot, rakennuksen perustamistapa sekä se, kuinka hyvin sadevedet on johdettu pois rakennuksen läheisyydestä. Lisäksi aikaisemmat korjaukset vaikuttavat merkittävästi rakennuksen nykyiseen kuntoon.

Ennen suuria korjauspäätöksiä kannattaa selvittää salaojien todellinen kunto asiantuntijan tekemällä tarkastuksella. Näin mahdolliset ongelmat voidaan havaita ajoissa ja korjaustoimenpiteet kohdistaa juuri niihin rakenteisiin, joissa niitä tarvitaan.

Miksi vanhan talon salaojat kannattaa uusia ajoissa?

Toimiva salaojitus suojaa rakennuksen perustuksia jatkuvalta kosteusrasitukselta. Kun maaperän kosteus pysyy hallinnassa, myös kellaritilat, sokkeli ja alapohjarakenteet säilyvät kuivempina. Tämä vähentää kosteus- ja homevaurioiden riskiä sekä auttaa pidentämään koko rakennuksen käyttöikää.

Ennakoiva salaojaremontti on usein myös taloudellisesti järkevä ratkaisu. Jos kosteus ehtii vaurioittaa kantavia rakenteita tai sisätiloja, korjauskustannukset voivat nousta huomattavasti suuremmiksi kuin pelkän salaojajärjestelmän uusiminen.

Vanhoissa rakennuksissa salaojaremontin yhteydessä voidaan samalla tarkistaa sadevesijärjestelmän toimivuus, maanpintojen kallistukset sekä perustusten vedeneristys. Kun kaikki kosteudenhallintaan vaikuttavat tekijät päivitetään samalla kertaa, saadaan rakennukselle toimiva kokonaisuus, joka palvelee vielä vuosikymmeniä eteenpäin.

Seuraavassa osassa siirrymme tarkastelemaan 1970-1980-lukujen rakennuksia. Tuolloin käyttöön otettiin uusia rakennerakaisuja, joista osa osoittautui myöhemmin merkittäväksi kosteusriskiksi.