Rakentamisen tekniikat ja materiaalit muuttuivat nopeasti 1970- ja 1980-luvuilla, kun uudet ratkaisut yleistyivät ja rakentamisen vauhti kiihtyi. Kaikki tuon ajan innovaatiot eivät kuitenkaan kestäneet aikaa, ja osa niistä on myöhemmin osoittautunut riskialttiiksi. Tässä osassa tarkastelemme 1970–1980-lukujen tyypillisiä riskirakenteita ja sitä, millaisia ongelmia ne voivat aiheuttaa nykypäivänä.

1970-luku

70-luvulla yleistyi niin sanottu valesokkelirakenne, jossa ulkoseinän alaosa jää osittain maanpinnan alapuolelle. Tämä rakenne on erityisen altis kosteudelle, sillä seinärakenteet ovat lähellä kosteaa maata ilman riittävää suojaa. Talot rakennettiin usein tasaisille ja matalille tonteille, joissa pintavesien hallintaan ei kiinnitetty riittävästi huomiota. 

Sokkelista puuttui usein kosteuseristys, ja täyttömaana käytettiin hiekkaa, joka kerää ja johtaa kosteutta tehokkaasti. Tämä saattoi myös tukkia mahdolliset salaojaputket. Vaikka salaojat alkoivat yleistyä, ne olivat usein ohuita ja yksikerroksisia, eikä tarkastuskaivoja yleensä asennettu. Ilman tarkastuskaivoja salaojien kuntoa ei voida seurata tai huoltaa. Lisäksi istutuksia tehtiin usein suoraan sokkelin viereen, mikä sitoo kosteutta ja lisää rakenteiden kosteusrasitusta. 

1980-luku

80-luvulla valesokkelia käytettiin edelleen jonkin verran. Tyypillinen ongelma tältä ajalta on sadevesien ja salaojavesien johtaminen samaan putkistoon. Tämä lisää salaojien kuormitusta ja nostaa kosteutta sokkelia vasten. Sadevedet kuljettavat mukanaan lehtiä, hiekkaa ja muuta roskaa, jotka voivat tukkia putkiston. 

Tarkastuskaivot saattoivat olla pohjattomia, jolloin maa-ainesta pääsi suoraan putkistoon. Täyttömaana käytettiin edelleen paljon hiekkaa, ja sadevesien ohjaus rakennuksesta poispäin oli usein puutteellista. Sokkelin kosteuseristyksenä saatettiin käyttää styroksia, joka imee vettä ja menettää eristävät ominaisuutensa kastuessaan.